Syyskuussa nykyinen sisäministerimme lausui Helsingin Sanomien haastattelussa seuraavaa:
”Meidän kulttuuri on parempi kuin monen muun maan kulttuuri.”
Käytössä on sanan kulttuuri harvinaisempi merkitys. Nyt viitataan tietyssä paikassa esiintyviin tapoihin, sääntöihin, arvoihin ja vallitseviin mielipiteisiin ynnä muuhun tämäntapaiseen, siis sekavaan joukkoon ihmistenvälisiä ilmiöitä. Kulttuuri tässä merkityksessä on nykynationalismin ja siten myös nykymuotoisen rasismin tärkein iskusana.
Enää ei ole tapana puhua ylemmistä ja alemmista ”roduista”. Puhutaan mieluummin kulttuureista.
Sanan yleisempi ja ehkä vähemmän kiistanalainen merkitys on käytössä aina silloin, kun taiteita ja muita sivistyselämään kuuluvia ilmiöitä kutsutaan kokoavasti ”kulttuuriksi”.
Huvittavasti sanan kaksi merkitystä eivät lainkaan kohtaa. Kun kulttuuriministeri juhlapuheessaan korostaa kulttuurin suurta arvoa, ei hän suinkaan viittaa lauantaisaunaan, pullakahveihin tai suomalaisten horjumattomaan, maailmanlaajuisesti ainutlaatuiseen rehellisyyteen ja sitkeyteen. Vastaavasti perussuomalaisen sisäministerin puheissa kulttuurilla voidaan tarkoittaa melkein mitä vain, ennen kaikkea kaikkea äsken lueteltua – mutta ei taiteita.
Ministeri on siinä mielessä aivan oikeassa, ettei taiteilla tosiaankaan ole mitään tekemistä tietyn maankolkan erityispiirteiden tai siellä yleistyneiden päähänpinttymien kanssa. Taide kuuluu kaikkien aikojen kaikille ihmisille. Sen ainoita tavoitteita ovat totuus ja kauneus. Dante ei kuulu firenzeläisille, eikä oululaisilla ole syytä olla ylpeitä Miki Liukkosesta. Aina kun taide lakkaa vastaamasta ikuisiin, ankariin kysymyksiin ja alkaa kehua meitä, se laimenee propagandaksi.
Kansallismielisellä ministerillä on syynsä olla piittaamatta taiteista. Kansallismielinen taide, jos sitä on, on vain vaarallista roskaa.
Kuitenkaan taiteilijat eivät työskentele taivaassa. He istuvat maan pinnalla, jossain. Tätä kosketusta todellisuuteen he eivät voi paeta. He voivat muuttaa Pariisiin mutta eivät vaihtaa syntyperäänsä, eli aivojensa sisimpiä osia. Varsinkin kirjailijat ovat auttamatta oman kielensä alaisia, vaikka istuisivat Les Deux Magots’ssa kirjoittamassa. Hätkähdyttävän vähän on muulla kuin omalla äidinkielellään kirjoittaneita merkittäviä kirjailijoita. Agota Kristof, Milan Kundera, Vladimir Nabokov. Siinäkö kaikki? Viimeksi mainittukin on jo rajatapaus. Onhan ihmisiä, joilla ei ole yhtä äidinkieltä ylitse muiden.
Aleksis Kiven tavoitteena kirjailijana ei ollut valaa suomenkielisen taideproosan perustuksia tai rikastuttaa ”suomalaista kulttuuria” vaan tarkastella totuutta ja kauneutta. Mainittujen perustusten luominen oli väistämätön sivuilmiö, sillä Kivi ei olisi voinut tarkastella totuuden ja kauneuden kysymyksiä millään muulla kielellä. Kirjaruotsia hän osasi yhtä sujuvasti kuin kuka hyvänsä meidän aikamme taiteilija englantia, mutta se ei ollut hänen äidinkielensä. Ruotsin kielellä hän olisi kirjoittanut itsensä kirjallisuushistorian paperikoriin.
Tässä paradoksissa jokainen taiteilija työskentelee.
Oscar Wilden tunnetun luonnehdinnan mukaan hän makaa katuojassa mutta näkee tähdet.
Tämä koskee kipeästi muitakin kuin kirjailijoita. Jos vaikkapa maalari unohtaa märän, mutaisen selkänsä ja pyrkii luomaan ”kansainvälistä uraa” maalaamalla ainoastaan ikiaikaisten tähtien universaalia puhtautta, hän voi olla erittäin varma siitä, että jälkipolvet jättävät hänet kylmästi katuojaan makaamaan.
10.10.2026
Antti Nylén
Kuvissa Antti Nylén ja puheenjohtaja Sakari Katajamäki. Kuvaaja: Veera Nissilä.
